Tiedättekös, tänään kun oltiin kävelyllä emännän kanssa, kaikki se valkoinen mitä maassa on ollut koko talven, oli osin muuttunut ruskeaksi!
nyt se on sitten kadonnut pikku hiljaa pienemmäksi ja pienemmäksi, ja kohta kokonaan. 
Ja sen alta on paljastunut mahtavia tuoksuja, niin muhevia ja makoisia, että pää meinaa väkisin mennä pyörälle.
Lenkkeilen päivittäin - joskus emäntä sanoo huolissaan, että tuliko liian pitkä lenkki nyt?
mutta minulla on kivaa, ainakin lenkin lopuksi vedän aina kunnon heparit, pompin ja räyhään talutin suussani ja näykkäilen. Siinä kyllä yleensä saan loput turhautumisenergiat purettua, mutta sitten on hiki,
emäntä näyttää punaiselta ja tulee kova jano. 
Parhaita hetkiä ovat olleet kun löysimme ensimmäisen leskenlehden
ja sinivuokon; toisaalta se kun jatkoimme matkaa Linnaisten avarille pelloille saakka. Siellä oli mahtavat näkymät ja paljon ihania mustia lintuja. Niitä olisin kyllä vaaninut lisääkin.
Tästä olen tosi ylpeä, siis nostan jalkaa....
Tuo lintujen liverrys pitää kuunnella istumalla hetki ihan hiljaa - vain korvat liikkuu.
Joidenkin puiden kohdalla tulee lapsuus mieleen. Oi kuusipuu...
Onkos sulla yhtä hieno häntätöyhtö?
Tai leijonanrenkaat turkissa?
Tässä olen korkealla kivellä, meinasin tulla pää edellä alas. Onneksi emäntä ehti jarruttaa törmäystä.
Viime lauantaina olin ekaa kertaa Pentukoulussa. Olin oikein hyvä oppilas, Donna-koira vain vähän haukututti, ja siksi söin niin paljon nameja, että vatsa tuli melkein kipeäksi. Opettelin matolle menemistä, rauhoittumista ja seuraamista, tai siis kädessä olevan namun. Hokasin homman heti, jos menin mukana, sain namun, ja parhaiten pärjäsi jos katsoi
ylöspäin.
Olen muuten oppinut sanat nakki ja vettä. Aamuisin laittavat minulle ruokaa, mutta en siitä litkusta enää välitä. Porsaankorva ja lauantaimakkara, siinä mun ehdottomat herkut. Ja kuivina, pliis.
